De  Civitate  Deorum

Dyantha's North Pole

VIP MVA Fn FF, KTK-II

Mustanpäistärikönkirjava (Ee/aa/Rr/nT) ori "Snorre", rodultaan irlannincob. Säkäkorkeus 145 cm.
Syntynyt 10.12.2019, kasvattajana Dyantha Farm . Nyt M Layouts / raitatossu.net/mayflower-vuotias.
De Civitate Deorumin omistuksessa (VRL-01436).

Työ- ja valjakkohevonen, tekee kyntö- ja metsätöitä ja on valjakkoajossa tasoltaan noviisi. Kilpailee VVJ:n ja TYH:n kilpailuissa.

PKK3479

VIP MVA myönnetty 03.06.2021
Kantakirjattu II-palkinnolla, arvostelu näyttelytuloksissa
Fn myönnetty 28.03.2021
FF myönnetty 2020

Dyanthan farmilla 6 kk iässä.

Kun DCD avasi ovensa ja ensimmäiset orit astelivat talliin, joukossa oli myös pieni, nippanappa vieroitusikäinen cob-varsa. Se näytti kovin resuiselta reppanalta kiiltäväkarvaisten urheiluhevosten joukossa, takkutukkaisena ja takakorkeana jörrikkänä. Ulkonäöllä ei varsaa oltu pilattu, mutta mikäli siitä tulisi vähääkään vanhempiensa kaltainen, oli riskiostos ollut kannattava.

Nyt ryhdikästä, körmyä ja harvinaisen komean väristä työorhia katsellessa sitä tietää, että tarina rumasta ankanpoikasesta on totisinta totta.

Snorrea ei ole koolla pilattu, mutta se ei sitä itseään haittaa. Kirjava pitää sellaista metakkaa että se voisi olla vaikka näkymätön, eikä siltikään jäisi kenellekään epäselväksi, kuka saapui paikalle. Orin pitkän ja kimeän hirnunnan tunnistaisi vaikka sadan hevosen joukosta, ja sitä saa kuunnella vähän turhan usein. Aina kun Snorre edes aavistaa toisen hevosen läsnäolon, on aivan sama mikä tilanne on, sen on yksinkertaisesti pakko huutaa. Eikä siinä vielä kaikki: Snorre hirnuu myös saapuvalle ruoka-astialle, pihaan kurvaavalle kuljetusautolle, jostain syystä myös kengittäjälle. Tässä ollaan jo aika monta vuotta odotettu, milloin ääni kuluu puhki. Hyvin vielä raikaa...

Kiltti Snorre on. Se on häselö hoitaa (ja äänekäs, jos ette äskeisestä sitä lukeneet), mutta ei tahallaan aiheuta tilanteita. Hoitajan varpaat ovat silti tulilinjalla pikkuorin tanssiessa, eikä olisi ensimmäinen kerta kun se tuuppaa lavalla jonkun nurin. Aisoihin pistäessä on helpointa jos on apukäsi pitelemässä kiinni: Snorren saa kyllä itsekseenkin vermeisiin, mutta putkiaivona se saattaa lähteä pyörimään pienimmästäkin virikkeestä unohdettuaan että nyt olisi hetki jossa pitäisi malttaa seisoa ihan hiljaa. Koulutusaikana Snorre onnistui katkaisemaan kahdet puuaisat ja yhdet nahkaohjat sätätessään väärällä hetkellä.

Ajokkina Snorre toimii yllättävän näppärästi. Se on kiirehtimiseen taipuvainen, mutta ei hermostu pidättelystä vaan saattaa jopa ottaa vinkistä vaariin ja rauhoittaa tahtiaan. Odottelu on se pahin kryptoniitti, mutta siitäkin selvitään kun tietää niksit: kun ajuri jutustelee Snorrelle, keskittyy se kuuntelemaan takanaan kuuluvia ääniä eikä skannaile jatkuvasti ympäristöstä syytä lähteä steppaamaan. Laulutaitokaan ei ole kuskille pahitteeksi. Äänekäs ajokki kaipaa äänekkään ihmisen...
Pienikokoisena Snorre on aivan äärimmäisen etevä peli valjakkoajon tarkoissa kiemuroissa ja vaikka vähän tiheämmässäkin metsässä. Eikä edes eksymistä tarvitse pelätä, sillä kaikki kyllä tietävät — kuulevat — missä menette.

Sukutaulu ja -selvitys

Isälinja Norman Dax
Emälinja Silverdal Agnetha
i. Norman Dax
mkrj ic, 147 cm
ii. Noel Dax
mkrj ic, 152 cm
iii. Norton Dax
m ic, 155 cm
iie. Norah
rtkrj ic, 150 cm
ie. Brigid Dax
rtkrj ic, 151 cm
iei. Llabhras
rt ic, 155 cm
iee. Breeda
mkrj ic, 146 cm
e. Silverdal Agnetha
mpäis ic, 138 cm
ei. Silverdal Walter
msb ic, 145 cm
eii. Silverdal Werner
trnsb ic, 151 cm
eie. Signe
mkrj ic, 147 cm
ee. Silverdal Agata
mpäis ic, 139 cm
eei. Svart Fågel
m ic, 150 cm
eee. Silverdal Agda
rnpäis ic, 141 cm
Näytä/piilota sukuselvitys

Sukuselvitys tulee ajallaan

Jälkeläiset

Syntyi Skp Nimi Emä Omistaja Meriitit

Näyttelytulokset

Ajantasaiset tulokset löytyvät orin PKK-rekisterisivulta

Kantakirjaus

01.04.2021, 105. tilaisuus
tuom. Aksu, Tiia S, Anne, Marjahilla
KTK-II
18.5 + 19.5 + 18.5 = 75.3%
- Erinomaiset leimat, voimakas raskaampi irlannincob. Upea väri!

Kuulumiset ja valmennukset

15.11.2021 | Dilemma ratkaistu

Se oli vain nöyrryttävä ja otettava sakset käteen: hyvästi tupsut! Kuin alleviivatakseen kohtalon päivää, tummalta taivaalta satoi vettä kaatamalla. Tylsät tallisakset eivät meinanneet jaksaa leikata paksua, märkää karvaa, Snorrea kiukutti ja Quintinoa v*tutti kyniä komea ori. Mutta minkäs teet, oli jalat pakko saada hoitaa.

Jälki ei ollut mitään kaunista. Saksilla nyrhitty jälki vain korostui kun viimeistely jäi kesken ajokoneen simahdettua — nyrkki silmään sille kuka ei ollut muistanut laittaa konetta lataukseen —, ja kurarupi paistoi paljaista jaloista naapurikylään asti. Hyi että sitä olikin paljon, taisi olla kyllä ihan korkea aika ottaa hoito tosissaan...

Snorre on edelleenkin komea, mutta kylläpä se tuntui kutistuvan kun jaloista lähti varmasti ainakin 3/4 massasta pois. Muhkea, työhevosmallinen körmyniska seisoo neljän kapean tikkujalan päällä. Kaikki säälittelevät Snorrea, mutta oikeasti ori näyttää voivan nyt paljon paremmin. Kun tupsut aikanaan kasvavat takaisin, ehkä niiden määrää voisi hieman ryhtyä kuitenkin rajoittamaan? Tarvitsiko hevostenkin kärsiä kauneuden vuoksi?

07.11.2021 | Tupsuista dilemmaa

Tupsujalat ovat kamerauskottavia ja somen kiintotähtiä, mutta kuten kaikella kauneudella, karvamäärälläkin oli varjopuolensa. Syksy on ollut poikkeuksellisen sateinen, ja jopa rinteessä sijaitsevat tarhat ovat muuttuneet kuraisiksi, sillä eipä täällä normaalisti tarvitse ylimääräistä vedenpoistoa ottaa pohjaratkaisuissa huomioon. Muut hevoset ovat sietäneet kuran äijäasenteella (Teleä ei lasketa), mutta kahdella tallin kolmesta tupsujalasta on kurarupi valloillaan. Snorre on toinen näistä kahdesta.

Ja millainen taisto rupea vastaan ollaankaan käyty! Päivittäistä desinfiointia, tarhojen ruoppausta ja ojitusta, kyseenalaista karsinassa seisottamista, mutta mistään ei ole ollut mainittavaa apua. Huippukylmähoitoja ja lampaanvillaa, ei vaikutusta. Kiroamisesta ja rukoilemisesta on kaikista vähiten hyötyä. On selvää että sateiden runsastuessa on nähtävästi pakko rakentaa yksi hyvin pohjattu tarha, mutta tähän hätään se ei auta.

Snorrelta alkaa jalkojen hoitaminen pursuamaan jo korvista ulos. Se sietää normaalisti todella hyvin tupsupuunaustuokiot, pitääkin, mutta viikkoja kestänyt päivittäinen desinfiointi on syönyt inspiraatiota. Snorre aloittaa melkein heti steppaamisen, kiskoo ketjuja ja yrittää väistellä hoitajaansa heti kun jalkoja kohti kyykkää hoitoaineet käsissä. Eilen Snorre talloi vahingossa harjoittelijan jalalle sillä seurauksella että isovarvas murtui, ja pinna alkaa kiristymään kaikilta yhtäläisesti.

Tupsujen ajelua on vältelty, mutta kai se on pakko tehdä. Näyttelyurahan on kyllä jo takana ja kantakirjaankin päästy, mutta Quintinon sydäntä hieman riipaisee leikata muhkeat jalkakarvat pois. Luultavasti Snorren olo siitä vain helpottuu, iho ei enää muhi ja kengittäjäkin kiittää, mutta onko Snorre enää Snorre jos sillä on sheivatut kintut?

Tosin kyllähän sen aina viimeistään äänestä tunnistaa...

30.10.2021 | Valjakkoajovalmennusta vol. 2

Tuulta leppoisat 2 m/s. Puolipilvistä, optimaalinen ilmanpaine ja -kosteus. Ei sieluakaan pihalla, orit nauttimassa viimeisistä rehevistä laidunpalstoista alarinteillä. Täydellinen hetki treenata Snorrea!

Helppohan se on vitsailla, mutta totuus leukailussakin piilee. Kun kaikki ylimääräiset häiriötekijät on riisuttu, Snorren ajaminen on suorastaan naurettavan helppoa. Silloin kun sen ei ole pakko koko ajan rummuttaa itsestään ja suuresta egostaan, kuoriutuu kovaäänisen möyhöttäjän alta suorastaan innostunut, menevä ja reipas ajokki. Voisiko jopa sanoa Snorren keskittyvän tehtäviin, vai olisiko se liian toiveikkaasti ilmaistu?

Ei ainakaan Quintinon mielestä. Hänen kasvoillaan oli harvoin tätä oria ajaessa muuta kuin kireä otsa, mutta tänään suupielet karehtivat pientä hymyä. Kylläpä Snorre ohjautui kevyesti! Vain pieni epäsuora kosketus ja ori kääntyi. Sormet hypistelivät ohjaa ja taikoivat olemattomilla liikkeillään esiin asetuksen. Tasaisia siirtymiä oli jaossa jokaisella pätkällä, ja jopa ennen niin vaikeat käynti-laukka-siirrot onnistuivat maltilla. Tasan tarkalleen yksi keila kaatui koko treenin aikana, ja sekin vain siksi että Quintino itse arvioi linjan väärin, ei Snorre.

Ori tipsutteli tasaista ravia. Aurinko pilkisti pilven takaa, kuski hymisteli. Tämä se oli sitä elämää.

06.09.2021 | Valjakkoajovalmennusta vol. 1

"Ei, äh, turpa kiinni nyt!"
"Quintino!"
"No mitä, jaksatko muka itse kuunnella?"
Quintinon pinna oli jo valmiiksi kireä, eli Snorren apua sen pingottamiseen ei olisi oikeasti tarvittu. Sitähän ori ei kuitenkaan kysellyt, vaan oli oma, äänekäs itsensä. Jok'ikisen kerran kun se näki (tai aavisti) toisen hevosen jossakin, jotenkin, lähti pienestä tupsujalasta yllättän kova ja korviaraastava huuto. "Hirnunta" oli liian kevyt sana kuvaamaan sitä möykkää. Ja jokaisella kerralla kun Snorre turpavärkkinsä avasi, sen ykinäinen aivosolu tuntui karkaavan ulos ja tehtävä meni pipariksi. Quintinosta tuntui että hän oli jyystänyt samaa kartiolinjaa jo vuosisadan ajan: mikäli Antioco ei olisi istunut viereisessä pitämässä jöötiä, olisi hänen poikansa lyönyt jo hanskat tiskiin tämän päivän osalta. Viikon. Kuukauden.

"Kokeileppa tulla ravissa vielä uudestaan. Ota pienillä pidätteillä paremmin kaarteessa kuulolle."
"Kuin äsken en olisi jo yrittänyt..."
"Yritä sitten vielä uudestaan. Hop hop, ei luovuteta vielä!"
Quintino huokaisi ja nöyrtyi isänsä tahtoon, tasan tarkalleen vain vanhusta miellyttääkseen. Snorre pärskyi ja huiski hännällään, sitä piti maltittaa tänään koko ajan. Kaarre sujui hyvässä tasapainossa ja hetken aikaa kirjavan korvat olivat kuskinpukkia päin, kunnes joku ryökäle erehtyi hirnumaan tallin pihassa. Snorre möyhösi takaisin, steppasi poikittain ja jyräsi neljästä kartiosta kolme.

"Ei kai me enää yritetä uudestaan?"
"Milloin sinusta mammanpoika on tullut? Totta kai!"
Quintino olisi ollut mieluusti mammanpoika, jos sillä vain pääsisi tästäkin pahasta.