Dyantha's North Pole

11.01.2022 | Nyt ei sitten juosta lainkaan

Pöyheiden tupsujen ajelu kirpaisi sielua, mutta uhraus osoitti hyötynsä pian. Kurarupi katosi muutaman viikon sisään kuin taiottuna, hoitaessa työtä on puolet vähemmän eikä jalkoja tarvitse pintelöin varjella suttaantumiselta ennen tapahtumia. Kengittäjäkin kiittää kun kaviokulmat ihan oikeasti jopa nyt näkee.

Snorrekin tuntuu jotenkin paljon kepeämmältä. Sitä on saanut vallan jarrutella, ja askel tuntuu lentävän kuin espanjalaisella hevosella konsanaan.

Sen on saanut huomata myös Quintino. Hän kiemurteli arkista pujottelua Snorren kanssa, viikonloppuna oli kauden ensimmäinen tarkkuusajokisa luvassa. Ajokki oli hyvällä tolalla, mutta rutiinitreeni tuskin tekisi sitä pahemmaksikaan. Ori pärskyi ja painoi välilä ohjaa vasten tahtoessaan ottaa reippaampaa askelta, huiskaisten sitten muhkeaa häntäänsä vastalauseena kun kuski ei antanut kaasuttaa. Heidän pieni ja jokseenkin kämäinen harjoittelurata ei ollut kuitenkaan niin suuri että siinä uskaltaisi ottaa vauhtia väliin: tilaa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Lisäksi yksikseen ilman groomia ei jyrkkiä rallikäännöksiä otettaisi, sen tajusi hölmökin.

Snorre oli hölmöäkin hölmömpi. Varmasti tuhannennen kerran sinä päivänä se yritti ampaista eteen vain tullakseen Quintinon estämäksi. Härkäpäinen pikkuori nykäisi kiukkuisena pään alas melkein jo ottaakseen ohjat käsistä, kun kuului pahaenteinen napsahdus. Sitten vauhti kiihtyi. Ja kiihtyi. Ja kiihtyi.

Perhanan ohja katkesi! Quintino ei voinut muuta kuin katsoa miten vasen naru riippui mukana kuin keitetty spagetti. Snorrekin huomasi sen, käynti muuttui raviksi ja ravi laukaksi. Laukka nelistykseksi. Pöljä ori painoi täyttä laukkaa kohti kestolaitumen lankkuaitaa eikä jarrua ollut. "Katso äiti, juoksen ilman aivoja!" Quintino keri roikkuvan ohjan syliinsä ja puristi kieseistä kiinni: mitään muuta hän ei voinut tehdä. Paitsi sulkea silmät, rukoilla hieman myös. Vasta viikko sitten he olivat Hurmurin kanssa välttäneet nippanappa kolarin naapurin lava-auton kanssa, mutta elämä sen jälkeen olikin ollut näköjään vain jatkoaikaa. Nyt se taisi tulla päätökseensä.

Snorre tajusi aidan, mutta aivan liian myöhään. Kääntyä ei ehtinyt eikä pysähtyä voinut kun raskaat karttukärryt vyöryivät perässä — ei auttanut kuin hypätä. Ja senhän ori teki, epätoivoisena viimeisenä ratkaisuna. Lopputuloksen taisi sekin jo arvata etukäteen, kun tankea, esteisiin tottumaton ruho ei ymmärrettävästi lennellyt 120 cm korkean lankun yli. Päivän toinen ikävä ääni oli katkeavan lankun räsähdys, kun 600 kg pikkuhevosta laskeutui mahalleen sen päälle. Snorre kiepahti turvan kautta kyljelleen, kiesit kaatui, Quintino heitti ainakin neljä volttia.

Korvissa soi, päätä jyskytti ja ilmat lähtivät keuhkoista. Puhallellen ja valittaen hän könysi ylös, kuten armas ajokkinsakin. Silmät Snorrella pyöri päässä, se tärisi ja yritti raahata yhden katkenneen aisan varassa kaatunutta ajopeliä perässään. Vatsassa sillä oli ikävät naarmut, mutta kaikki jalat olivat ihme kyllä ehjät. Ja mitäpä niskoille olisi käynyt jos cob olisi heittänyt kokonaisen kiepin... Toisen kerran kuukauden sisään oliva suojelus ollut matkassa. Quintino teki ristinmerkin.

Vaan eipä tarvinnut murehtia enää viikonlopun kilpailuista, sillä vatsan kolmen tikin haava ja katkenneesta aisasta tällin ottanut kylki takasivat ainakin kuukauden saikun Snorrelle. Niin kovasti se oli tahtonut vain juosta, ja nyt ei reppana saa edes ravata.

Tyhmästä — ja malttamattomasta — päästä kärsii koko ruumis.

15.11.2021 | Dilemma ratkaistu

Se oli vain nöyrryttävä ja otettava sakset käteen: hyvästi tupsut! Kuin alleviivatakseen kohtalon päivää, tummalta taivaalta satoi vettä kaatamalla. Tylsät tallisakset eivät meinanneet jaksaa leikata paksua, märkää karvaa, Snorrea kiukutti ja Quintinoa v*tutti kyniä komea ori. Mutta minkäs teet, oli jalat pakko saada hoitaa.

Jälki ei ollut mitään kaunista. Saksilla nyrhitty jälki vain korostui kun viimeistely jäi kesken ajokoneen simahdettua — nyrkki silmään sille kuka ei ollut muistanut laittaa konetta lataukseen —, ja kurarupi paistoi paljaista jaloista naapurikylään asti. Hyi että sitä olikin paljon, taisi olla kyllä ihan korkea aika ottaa hoito tosissaan...

Snorre on edelleenkin komea, mutta kylläpä se tuntui kutistuvan kun jaloista lähti varmasti ainakin 3/4 massasta pois. Muhkea, työhevosmallinen körmyniska seisoo neljän kapean tikkujalan päällä. Kaikki säälittelevät Snorrea, mutta oikeasti ori näyttää voivan nyt paljon paremmin. Kun tupsut aikanaan kasvavat takaisin, ehkä niiden määrää voisi hieman ryhtyä kuitenkin rajoittamaan? Tarvitsiko hevostenkin kärsiä kauneuden vuoksi?

07.11.2021 | Tupsuista dilemmaa

Tupsujalat ovat kamerauskottavia ja somen kiintotähtiä, mutta kuten kaikella kauneudella, karvamäärälläkin oli varjopuolensa. Syksy on ollut poikkeuksellisen sateinen, ja jopa rinteessä sijaitsevat tarhat ovat muuttuneet kuraisiksi, sillä eipä täällä normaalisti tarvitse ylimääräistä vedenpoistoa ottaa pohjaratkaisuissa huomioon. Muut hevoset ovat sietäneet kuran äijäasenteella (Teleä ei lasketa), mutta kahdella tallin kolmesta tupsujalasta on kurarupi valloillaan. Snorre on toinen näistä kahdesta.

Ja millainen taisto rupea vastaan ollaankaan käyty! Päivittäistä desinfiointia, tarhojen ruoppausta ja ojitusta, kyseenalaista karsinassa seisottamista, mutta mistään ei ole ollut mainittavaa apua. Huippukylmähoitoja ja lampaanvillaa, ei vaikutusta. Kiroamisesta ja rukoilemisesta on kaikista vähiten hyötyä. On selvää että sateiden runsastuessa on nähtävästi pakko rakentaa yksi hyvin pohjattu tarha, mutta tähän hätään se ei auta.

Snorrelta alkaa jalkojen hoitaminen pursuamaan jo korvista ulos. Se sietää normaalisti todella hyvin tupsupuunaustuokiot, pitääkin, mutta viikkoja kestänyt päivittäinen desinfiointi on syönyt inspiraatiota. Snorre aloittaa melkein heti steppaamisen, kiskoo ketjuja ja yrittää väistellä hoitajaansa heti kun jalkoja kohti kyykkää hoitoaineet käsissä. Eilen Snorre talloi vahingossa harjoittelijan jalalle sillä seurauksella että isovarvas murtui, ja pinna alkaa kiristymään kaikilta yhtäläisesti.

Tupsujen ajelua on vältelty, mutta kai se on pakko tehdä. Näyttelyurahan on kyllä jo takana ja kantakirjaankin päästy, mutta Quintinon sydäntä hieman riipaisee leikata muhkeat jalkakarvat pois. Luultavasti Snorren olo siitä vain helpottuu, iho ei enää muhi ja kengittäjäkin kiittää, mutta onko Snorre enää Snorre jos sillä on sheivatut kintut?

Tosin kyllähän sen aina viimeistään äänestä tunnistaa...

30.10.2021 | Valjakkoajovalmennusta vol. 2

Tuulta leppoisat 2 m/s. Puolipilvistä, optimaalinen ilmanpaine ja -kosteus. Ei sieluakaan pihalla, orit nauttimassa viimeisistä rehevistä laidunpalstoista alarinteillä. Täydellinen hetki treenata Snorrea!

Helppohan se on vitsailla, mutta totuus leukailussakin piilee. Kun kaikki ylimääräiset häiriötekijät on riisuttu, Snorren ajaminen on suorastaan naurettavan helppoa. Silloin kun sen ei ole pakko koko ajan rummuttaa itsestään ja suuresta egostaan, kuoriutuu kovaäänisen möyhöttäjän alta suorastaan innostunut, menevä ja reipas ajokki. Voisiko jopa sanoa Snorren keskittyvän tehtäviin, vai olisiko se liian toiveikkaasti ilmaistu?

Ei ainakaan Quintinon mielestä. Hänen kasvoillaan oli harvoin tätä oria ajaessa muuta kuin kireä otsa, mutta tänään suupielet karehtivat pientä hymyä. Kylläpä Snorre ohjautui kevyesti! Vain pieni epäsuora kosketus ja ori kääntyi. Sormet hypistelivät ohjaa ja taikoivat olemattomilla liikkeillään esiin asetuksen. Tasaisia siirtymiä oli jaossa jokaisella pätkällä, ja jopa ennen niin vaikeat käynti-laukka-siirrot onnistuivat maltilla. Tasan tarkalleen yksi keila kaatui koko treenin aikana, ja sekin vain siksi että Quintino itse arvioi linjan väärin, ei Snorre.

Ori tipsutteli tasaista ravia. Aurinko pilkisti pilven takaa, kuski hymisteli. Tämä se oli sitä elämää.

06.09.2021 | Valjakkoajovalmennusta vol. 1

"Ei, äh, turpa kiinni nyt!"
"Quintino!"
"No mitä, jaksatko muka itse kuunnella?"
Quintinon pinna oli jo valmiiksi kireä, eli Snorren apua sen pingottamiseen ei olisi oikeasti tarvittu. Sitähän ori ei kuitenkaan kysellyt, vaan oli oma, äänekäs itsensä. Jok'ikisen kerran kun se näki (tai aavisti) toisen hevosen jossakin, jotenkin, lähti pienestä tupsujalasta yllättän kova ja korviaraastava huuto. "Hirnunta" oli liian kevyt sana kuvaamaan sitä möykkää. Ja jokaisella kerralla kun Snorre turpavärkkinsä avasi, sen ykinäinen aivosolu tuntui karkaavan ulos ja tehtävä meni pipariksi. Quintinosta tuntui että hän oli jyystänyt samaa kartiolinjaa jo vuosisadan ajan: mikäli Antioco ei olisi istunut viereisessä pitämässä jöötiä, olisi hänen poikansa lyönyt jo hanskat tiskiin tämän päivän osalta. Viikon. Kuukauden.

"Kokeileppa tulla ravissa vielä uudestaan. Ota pienillä pidätteillä paremmin kaarteessa kuulolle."
"Kuin äsken en olisi jo yrittänyt..."
"Yritä sitten vielä uudestaan. Hop hop, ei luovuteta vielä!"
Quintino huokaisi ja nöyrtyi isänsä tahtoon, tasan tarkalleen vain vanhusta miellyttääkseen. Snorre pärskyi ja huiski hännällään, sitä piti maltittaa tänään koko ajan. Kaarre sujui hyvässä tasapainossa ja hetken aikaa kirjavan korvat olivat kuskinpukkia päin, kunnes joku ryökäle erehtyi hirnumaan tallin pihassa. Snorre möyhösi takaisin, steppasi poikittain ja jyräsi neljästä kartiosta kolme.

"Ei kai me enää yritetä uudestaan?"
"Milloin sinusta mammanpoika on tullut? Totta kai!"
Quintino olisi ollut mieluusti mammanpoika, jos sillä vain pääsisi tästäkin pahasta.