16.06.2021 | Tältä tämän olisi aina pitänyt tuntua!

Fricis nautti täysin siemauksin ratsastamisesta. Se ei ollut ehkä harrastusvalinta numero yksi, mutta alkukankauden ja pienen pakottamisenkin jälkeen hänelle oli avautunut miksi muut siitä pitivät: tämä vapaus, vauhti, komeus ja ennen kaikkea yhteensulautuminen ratsun kanssa, sitä ei voi käsittää ennen kuin kokee.

Ei Fricis aina ollut tuntenut näin. Varsinkin alkuajat Hesaton kanssa olivat yhtä sähellystä, kun varoittamatta tuttu ja turvallinen Esmeralda vaihdettiin häseltävään oriin. Mitä enemmän Fricis kuitenkin Hesaton kanssa oli, sitä enemmän hän alkoi pitämään cremellosta. Ja hei olihan se myönnettävä, olihan olo aika äijä danssaavan hulmuharjan selässä...

Jokin taso oli nyt selkeästi saavutettu. Fricis pyöritti Hesatoa kentällä, ja kuinka vaivattomalta se tuntuikaan. Aivan kuin heillä olisi yksi ja sama mieli! Vain harvakseltaan pohje kävi enää neuvomassa, niin hyvin Hesato seurasi ratsastajaansa, ja niin hyvin ratsastaja kuunteli ratsuaan. "Vähemmän on enemmän" piti paikkansa, ja nyt viimein Fricis ymmärsi mitä Iivari oli hänelle yrittänyt vuositolkulla opettaa.

Ja hän kun oli ajatellut joskus ratsastamisen olevan vaikeaa!

01.08.2020 | Colosseum

Tältä varmasti tuntui lähteä sotaan 400 vuotta sitten. Kädet puristivat vierellä askeltavan Hesaton ohjia liidunvalkoisina, mutta mieli oli tyyni, kohtaloonsa alistunut. Sielu oli valmis irtaantumaan ruumiista. Maneesin ovilla Amelien pitkääkin pidempi halaus ja onnensuukko eivät auttaneet mielikuvan karistamisessa.

“Kyllä sä pärjäät, pidä pää kylmänä ja toistat kaiken vaan niinku viimeisimmässä treenissä,” brunette toisti varmasti tuhannennen kerran sen päivän aikana. Äänestä kuuli ettei hän ollut itsekään varma uskoisiko sanojaan.
“Mmh joo…”
“Ja jos Hesato hössöttää, niin muista hengittää ja aloita alusta.”
“Joo.”
“Äläkä ota kankiohjasta kiinni jos tulee jotain häppeninkiä, sitä et saa anteeks. Tiputa ne ennemmin vaikka kaulalle.”
“Joo.”
“Eikä kannata ottaa katsekontaktia.”
“Joo...”

Amelien briiffin perusteella Fric oli ehkä sittenkin matkalla kohti Colosseumia ja sen taistelunäytösten nälkiintyineitä villipetoja kuin maneesiin antamaan tasonäyttöä työnantajalleen. Tällä hetkellä ensimmäinen vaihtoehto olisi kylläkin houkutellut enemmän, jos ihan totta puhuttiin.

Kun Fricis astui maneesiin ja jätti Amelien pariovien toiselle puolen, tuntui toden totta siltä kuin paluuta ei olisi. Kuten ei tavallaan ollutkaan: kun ratsukko myöhemmin poistuisi, astuisi ulos joko itsensä ylittänyt super-Fric tai sitten työtöntäkin työttömämpi turhapallo. Sama mies sieltä ei kuitenkaan astelisi kuin sisään meni.

Halli kaikui tyhjyyttään. Kello näytti tasaa kun Hesato oli saanut ratsastajan selkäänsä ja kiersi sisäuraa terhakalla poljennolla, mutta itse arvioijaa ei kuulunut. Se oli pahaenteistä, kuin tyyntä myrskyn edellä. Tässä oli oiva tilaisuus käyttää aika hyödyksi viime hetken harjoitteluun, mutta jännitykseltään Fric ei tiennyt mistä aloittaa.

Kuin tilauksesta Hesato pyrähti raviin. Kiroten ratsastaja sai sen takaisin käyntiin. Pliis, vouhota vaikka kaikki loppuelämäsi päivät, mutta älä tänään! Otetaanpa tähän kaarelle avotaivutus, lonkka alas ja katse eteen… Hetkinen, onnistuiko se? Entä sulkutaivutus? Kappas keppanaa! Ehkäpä tästä voisi vielä tulla jotain. Lateeriliikkeiden rohkaisemana Fric siirtyi raviin ja kokeili saman nopeammasta temmosta, hämmästyen itsekin siitä miten helpolta se tuntui. Hesato alkoi kuumumaan, mutta helposti syviä lihaksia jännittämällä ratsastaja sai sen pysymään halutussa vauhdissa. Miksi tämä oli näin helppoa? Mikä tässä oli jujuna?

Varkain ratsun energiatasot lähtivät nousemaan. Pian Fricis huomasi joutuvansa pidättämään oria muutaman askeleen välein, mikä alkoi tuntumaan vatsalihaksissa. Missä Iivari viipyi? Jos hän kupeksisi vielä hetkenkin, ei näytönantaja jaksaisi ratsastaa askeltakaan. Pelatakseen lisäaikaa uupumusta vastaan Fricis näppärästi lopetti orin tarmon hillitsemisen, ja sen sijaan lähti ohjaamaan sitä vain uuteen suuntaan, ylös. Miksi turhaan taistella virtaa vastaan, kun sen voisi käyttää hyödyksi? Kuluttakoot mokoma häslä kaiken ylimääräisen kokoamiseen: koottu käynti, koottu ravi, passage, koulupysähdys, käyntipiruetti. Vanags onnitteli itseään satulassa nerokkaasta ideasta, ja harmitteli sitä ettei kukaan nähnyt kun hän kerrankin esitti ainakin omasta mielstään varsin hienoja asioita. Kunpa moodi pysyisi näyttöön saakka… Missä hitossa von Hoffrén viipyi? Vai oliko tämä taas niitä juttuja, ettei hän ollut koskaan myöhässä, vaan kaikki muut vain liian ajoissa? Pieni turhautuminen käväisi ratsastajan pääkopassa, mikä sai hänet ottamaan pienen, ei-harkitun riskin. Laukannoston.

» Jatka lukemista Hesaton kirjasta

30.07.2020 | vierasratsastajana Josefina Rosengård

Hesato kuopsutti maneesin hiekkaa malttamattomana. Oman pienen hetkensä se jaksoi odottaa, mutta kun maaginen muutaman minuutin raja ylittyi, sen huomasi kyllä parven takariville saakka, eikä kenenkään käynyt kateeksi tuota uutta tulokasraasua, jonka haudanvakavat kasvot hohtivat kalpeuttaan kuin kuutamo. Ori huitoi vasemmalla etusellaan paraatiliikkeiden veroisesti, vihjaten vähän selkeämmin kuin hippusen tahtovansa jo lähteä liikkeelle. Kanget kilisivät levottoman mukelluksen tahdissa. Häntä pyörähteli kuin propelli valmiina työntämään aluksen vesille heti kun ankkuri vain nostettaisiin, eikä Josefina ollut aivan varma tahtoiko nostaa sitä lainkaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan annettu; määräysvalta ei ollut hänen käsissään.

"Liikkeelle sitten," sanoi Iivari von Hoffrén, ja muuta ei tarvittu. Hesato marssi määrätylle uralle bongattuaan selässään istuvan tytön reisien paineen katoavan satulan läpi. Suljetulla lonkalla ori oli malttanut (huonosti, mutta malttoipa kuitenkin) odottaa selässään kiikkuvan Josefinan valmiiksi, mutta voi sitä riemun määrää kun PRE pääsi vihdoin ja viimein käynnistämään moottorin. Saatuaan töppöstä toisen eteen se rauhoittui silminnähden, jopa käynti pysyi loikkaamatta nopeampiin askellajeihin niin kauan kuin selässä ratsastaja omalla lantiollaan sitä rytmitti.

Kaikista mieluiten Iivari olisi tahtonut laittaa Josefinan, Jusun, pyörittämään ratsua ensin maasta. Amelien (joka nyt istui silmä kovana parvella Fricis vierellään) ja Lunan kanssa annetun ensinäytön myötävaikutuksesta hän oli kuitenkin myöntynyt suoraan vielä toiseenkin ratsastuskertaan. Josefinan tietämättä mies ajatteli, että oikeastaan tyttöressu ei ollut mistään huonoimmasta päästä, ja Iivaria voisi jopa kutkuttaa ajatus saada pieni klassisuuden siemen itämään tähänkin nuoreen. Sitä hän ei tietenkään ääneen myöntäisi, mutta vaatimustason nousu kieli mistä korvat eivät kuulleet. Mitä enemmän ratsastajaa rääkättiin, sitä suuremmassa arvossa von Hoffrén tuon edistymistä piti. Yleensä.

Joka tapauksessa Rosengård oli heitetty suoraan altaan syvään päätyyn. Pelastusrengas ei kuulunut pakettiin.

Kaikki olisi ollut niin kovin paljon helpompaa, jos Josefina olisi uskaltanut hengittää (vaikka syvässä päädyssä uppeluksissa ollessaan hengittäminen ei tietysti olisikaan ollut eduksi). Jännitys ei ottanut lievittyäkseen, vaikka hän kuinka pakotti itsensä ajattelemaan, että tässä sitä nyt vain istuttiin hevosen selässä niin kuin tuhansia ja taas tuhansia kertoja aiemminkin. Satula vain tuntui väärältä, ja ohjista Josefina rohkeni tuskin pidellä kiinni, saati että olisi niillä mitään tehnyt. Edessä kohosi ryhdikäs ja vahva hevosen kaula, ja siivolle palmikolle taltutettua harjaa oli jumalaton määrä. Hevosen värikin oli ihan toista kuin mihin tummanruunikon hevosen omistava ja merkitöntä pikimustaa tammaa kakkoshevosenaan pitävä Josefina oli tottunut. Ulkoiset seikat olivat tietysti pientä kaikkeen muuhun kulttuurišokkiin verrattuna. Pitkään aikaan ei Josefina ollut tuntenut oloaan yhtä uiveloksi hevosharrastuksen parissa. Jopa Heidi Näyhön Valero-kouluhevosen lainaaminen ja piaffen tumpelo tapaileminen oli tuntunut tutulta tähän nähden.

» Lue teksti loppuun täällä

09.07.2020 | Vastoinkäyminen numero viisi

Osa Iivarin vastoinkäymisten sarjaa

"Siis miten?"
"Osotat vaan ulos-taakse ja pidät oman hartialinja niinku avotaivutuksessa. En mä oikein sen yksinkertaisemmin osaa sitä selittää.“
Fric tuskasteli sulkutaivutuksissa Amelien ohjeistuksesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi. Kuulosti simppeliltä, eli oliko hän vain oikeasti niin tyhmä ettei tajunnut yksinkertaisiakaan ohjeita? Sitä paitsi sulkutaivutukset kuuluivat ensimmäisimpiin liikkeisiin joita poika oli maastakäsin opetellut, eivätkä ne silloin tuottaneet ongelmia. Nyt Fricistä tuntui kuin tulppa olisi vedetty irti ja kaikki oppi olisi valunut pois. Hesato vain sähelsi ja oppilas sen mukana. Esmeralda oli ollut niin ajattelevainen ja rauhallinen - miksei hän ollut voinut jatkaa tamman kanssa? Aluksi Fric oli ollut polleana saadessaan uljaan ja korskean orhin "edistyneempään harjoitteluun", mutta nyt edistyminen oli pysähtynyt ja enemmänkin valunut takaisin lähtökuoppiin. Hesaton oli ollut tarkoitus viedä Fric korkeammalle tasolle mihin Esmeralda kykeni, vaan toisin kävi.

Amelie oli juuri tarttunut poikaa raippakädestä auttaakseen tuota löytämään yhteistä säveltä lattarilanteena säheltävän orin kanssa, kun kentän kulmalta marssi kesäpäivän synkkänä varjona Iivari merkkinä tunnin alkamisesta. Fric teki mielessään ristinmerkkiä Amelien liuetessa aidan toiselle puolelle livakasti kuin torakka seinänkoloon. Niinhän ne rotatkin jättivät uppoavan laivan.

Fric mietti miksi hän oli koskaan kuvitellut oppivansa mitään, ja samaa ihmetteli myös Iivari katsoessaan nuoren oppilaansa rimpuilua. Keväällä Vanags oli vielä vaikuttanut lupaavalta, mutta jotain oli muuttunut. Tuo vaikutti epävarmalta pyynnöissään, eikä tiennyt oikein itsekään mitä tahtoi orin tekevän. Ihmekö siis että cremello tarjosi kaikkea mahdollista, tuskastuen kun mikään ei ollut oikein ja keskittyen lopulta ihan mihin tahansa muuhun paitsi epäselvään ja sekavaan ohjaajaansa. Ohi lepatteleva perhonenkin oli kiinnostavampi.

"Ei ei ei! Päästä irti!“ raikasi Iivarin vahvasti suomalaisittain murrettu huudahdus kun Hesato loikkasi liian kovasta avusta sivulle Fric mukanaan roikkuen, ahdistuen vain lisää narusta repivästä pojasta. Aidan takana Amelie käänsi katseensa myötähäpeästä, kuullen silti tuskallisen selkeästi miten parempi puoliskonsa ajautui ojasta allikkoon koittaessaan selitellä puolustusta. Pysy nyt jo hyvä ihminen hiljaa.
Hesato korskui. Fric näytti siltä että maksaisi mitä vain päästäkseen pois, eikä rehellisesti sanottuna kukaan muukaan vaikuttanut nauttivan yhtään sen enempää. Muutama hätiköity avo-sulku-vaihto käynnissä ja kaikki olivat valmiita taputtelemaan tunnin valmiiksi sillä verukkeella ettei tämä tästä paremmaksi muuttuisi.

"En tiedä mitä tehdä kanssasi jos et ryhdisty. Pilaat tätä menoa hevoseni.“
Näillä kannustavilla sanoilla Iivari jätti oppilaansa lähtiessään itse hakemaan luultavasti pehmittelevää konjakkiryyppyä.
Vastoinkäyminen numero kuusi.

Myrtynyt Fric talutti laahustavalla askeleella Hesatoa takaisin tallia kohti, antaen varoittavan katseen luokseen juosseelle Amelielle. Nyt ei ollut aika sieluttomille kannustuspuheille, minkä nainen onneksi taisi jo itsekin ymmärtää. Sen sijaan hän taputti blondia olalle. Sanaton "kyllä se siitä".

Harjatessaan helmenvalkoista Hesatoa Fric oli toipunut lyhyestä mutta kiihkeästä nöyryytyksestään, ainakin tavallaan. Häntä kaihersi ylimalkainen huonouden tunne sekä huoli tulevasta, mutta ainakin se tuli testattua että ori pysyi hänellä edes joiltakin osin hallussa vielä hermostuneenakin. Amelie aina muistutti etsimään naiivisti jokaisen sadepilven hopeareunusta, mutta jotain perää siinäkin sanonnassa oli.
"Saanko auttaa sua letittämään harjan uusiks?" kuului vieno kysymys karsinan ovelta. Fric kohautti harteitaan, minkä Amelie otti lupana liittyä seuraan. Hiljaisuuden vallitessa he lähtivät punomaan uudelle sidokselle tuhottoman pitkää jouhiputousta.

"Saankohan mä potkut?" Fric kysyi liioitellun kepeästi.
"Tän perusteella? En usko. Kyllä kaikille sattuu huonoja kausia. Varmaan enemmän ratkaisee miten tän tilanteen hoidat," kuului vastaus kokemuksen syvällä rintaäänellä.
"Miten mun se kannattais sit tehä?"
"Jos mä oisin sä, harjoittelisin ihan sikana ja pitäisin huolen siitä että Iivari huomais sen. Ja rauhoittuisin. Hesato on sellanen et sillä on jo valmiiksi niin korkeet energiat, jos hösötät vähänkään ite niin se kyl tarttuu siihen heti."
Fric mietti hetken, pyöritteli silkkisiä jouhia leteille.
"Haluisiksä auttaa mua?"
Amelie nyökkäsi. Hän tiesi että asia oli pojalle tärkeä. Ehkä Fric ei ollut niinkään sydämeltään hevosmiehiä, mutta hänelle tuntui olevan tärkeää näyttää pätevyytensä. Että hän osaisi jotain, olisi kelpoinen ja tarvittava. Ikinä aiheesta ei puhuttu, mutta kyllä sen tiesi sanomattakin. Ei ehkä kaikki, mutta Amelie tunsi poikaystävänsä valehtelematta jo aika hyvin.
"Kiitti," Fric totesi aavistuksen keveämmällä mielellä.

12.06.2020 | Alta escuelan perusteita, ratsastajana Kaisu "Kaija" Salokannel

Zenin korkeassa maneesissa oli melkein hiirenhiljaista. Vanhoista lyijylasi-ikkunoista vilkutteleva aurinko sai ilmassa leijuvan pölyn kimaltamaan melkein samanveroisesti katosta roikkuvien kristallien kanssa. Kun seesteiseen näkyyn lisättiin vielä ympyrällä taipuva komea ratsukko, oli satu valmis. Nahka natisi, hiekka pöllähteli käyntiaskeleiden alla, löysien ohjien päässä roikkuvat kanget kilisivät helmenvalkoisen hevosen ravistellessa päätään.
Ympyrän keskellä seisoi mies. Tuo katsoi kolkkahattunsa alta silmäänsä räpäyttämättä cremellon espanjalaisorin askellusta. Välillä katse kohosi ratsastajaan, vertasi tuon liikettä ratsuun, palasi sitten takaisin hevoseen. Parvelle saattoi näyttää siltä, ettei tunnilla tapahtunut mitään. Todellisuudessa lainaratsun selässä istuva Kaisu "Kaija" Salokannel sai käyttää kaiken kehonhallintansa pitääkseen Iivari von Hoffrénin tyytyväisenä: pieninkin painopisteen muutos, joko silminnähden tai ratsun liikkeiden ilmiantamana, aikaansai merkitsevän yskäisyn. Tasatemmolla ympyrän kulkeminen saattoi olla helppoa teoriassa, mutta ei todellakaan käynnissä. Ei tässä tallissa, ei tämän miehen opissa.
"Siirry raviin. Älä käytä pohkeita, avaa lonkat, ota ravin rytmi. Hesato tulee siihen mukaan."

Tämän suhteen Iivari oli aina yhtä tarkka, apujen. Ohja ja pohje kuuluivat raipan sekä äänen kanssa sekundääriapuihin, ja vain istunta, joka vaikutti aina, tahtoi sitä tai ei, kuului primääriapuihin. Saksalaisen ratsastustyylin omaksuneilla pohje ja käsi tulivat helposti mukaan aivan automaattisesti, ja sen mies tahtoi kitkeä heti ensimmäisenä kaikilta pois. Siksi hän oli asettanut Vitaliyan masquerade-vieraan juuri Hesaton selkään: se oli näyttävä, mistä ikävä kyllä moni nykyinen kouluratsastaja piti liikaakin tekniikan kustannuksella, mutta myös taitava ja ennen kaikkea hyvin herkkä. Sen Kaija oli saanut huomata jo heti kättelyssä koskettaessaan rutiininomaisesti maailman pienimmällä pohkeella pyytäessään alkutunnin avotaivutusjumpassa cremelloa taipumaan paremmin. Ori oli väistänyt jalkaa omaan tapaansa teatraalisesti sivulle sellaisella lattarilanteella että naisen jalka oli jäädä ratsun rungon ja maneesia kannattelevan korinttilaispylvään väliin.
Kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Iivarin ärjäisy "älä riko hevostani!" ei varmasti ollut omiaan kohottamaan tunnelmaa. Sellainen hän oli, armoton ja suora. Ei herkkäsieluisten oppilaiden suosima, mutta ainakin rehellinen: kun Iivari von Hoffrénilta sai kalasteltua kehun, oli se takuuvarmasti ansaittu. Sitä tuli vaalia kuin kalleinta, arvokkainta aarrettaan.

Pienen hapuilun jälkeen palikat alkoivat löytää paikkansa, ja nytpä ympyrällä ravasikin jo varsin harmonisen näköinen ratsukko. Kaija oli saanut huomata, kuinka sisälonkan laskeminen alemmas sai Hesaton asettumaan sen ympärille. Kun omaa painopistettä siirsi samalla hieman, vahingossa tai ei, asetus muuttui avotaivutukseksi, toiseen suuntaan siirtäessä suluksi. Hevonen seurasi millintarkkaan mitä satulan läpi pyydettiin, kulki minne napa osoitti ja kaartui kauniisti istuinluiden mukaan. Tätä oli klassinen ratsastus parhaimmillaan: korkeimmatkin koululiikkeet muuttuivat yhteiseksi leikiksi, johon ei ylimääräisiä remmejä kaivattu.
Tanssahteleva ravi vaihtui iberialaisille tyypillisen mahtipontiseksi laukaksi lonkan pyöräytyksellä. Vasen lonkka vasemmalle laukalle, oikea oikealle.

"Lyhyempi, pienempi merkki, ei terre á terre!"

"Mikäli et saa tehtyä puolipidätettä pelkällä istunnalla, voit kohottaa kankikättä hieman," kuului ohjeistus kun ryhdyttiin puhumaan suoralla uralla laukan kokoamisesta ja sen myötä laukanvaihdoista. Puolipidäte tarkoitti tässä yhteydessä pientä kokoamista: Hesaton tulisi laskea polvi- ja kinnerkulmaansa hieman, nostaa itseään lavoilla ylös edestä. Merkinanto tapahtui painopisteen viemisellä taakse, mutta liikkeessä se vaati paljon harjoittelua tapahtuakseen sulavasti. Tällöin oli kohtuullista käyttää hevoselle erikseen opetettua ohjasmerkkiä: kun löysää kankiohjaa nosti hieman ylös, oli se pyyntö ratsulle kasata itseään. Näin myös Kaija sai Hesaton tanssahtelemaan suorastaan paikallaan.
Tällä tavalla, vahingossa, Hesato tarjosi ensimaistiaisia kootuimmasta mahdollisesta laukasta, kaksitahtisesta terre á terrestä, joka mahdollisti ratsun liikkumisen laukassa kaikkiin suuntiin kuin sudenkorento. Sodankäynnissä se oli ollut oleellinen taito, nykyisin ehkä ei niinkään. Siksi sitä enää harvalle hevoselle opetettiin, elleivät hevoset sitten sattuneet kuulumaan muuan koreilevalle Dzelzainin linnan osakkaalle.

Kun tunti oli ohi, silitti Iivari Hesaton kaulaa, nyökkäsi vierasratsastajalle hyväksyvästi ja poistui yhdessä kesäisen silkkitakin hulmahduksessa ovista ulos. Samalla sekunnilla parvelta juoksi alas lyhyt nainen, joka saapui neuvomaan opetuksen jälkeisistä toimenpiteistä ennen kuin kysymyksiä ehti edes nousemaan. Brunette tarjoutui näyttämään minne kuuluivat varusteet ja itse ratsu, antaen samalla kannustuksen sanoja Kaijalle.
"Se meni oikeasti todella hyvin, voit kysyä ihan keneltä tahansa vakioppilaista. Tänä vuonna aloittaneet eivät ole päässeet vielä edes maastatyöskentelystä, ja sä pääsit jo vaihtamaan laukkoja ekalla kerralla. Puhumattakaan siitä leiskauttamastas terre á terrestä!"
Amelie Chaputin aito hymy ja ilo tarttui myös Hesatoon, joka leikillisesti tuuppasi ratsastajaansa huomion toivossa.

30.05.2020 | Aloittelijan tuuria?

Amelie ei tiennyt, olisiko kateellinen vai ylpeä. Itkisikö vai nauraisiko. Hän katseli sivusta kuinka Antioco Calabrese kätteli Hesaton satulassa istuvaa Friciä, poikaa, jonka nauravaiset kasvot säteilivät ilosta.
Fric oli pienen painostuksen jälkeen uskaltautunut noviisiryhmässä esittelemään taitojaan alta escuela-kilvoittelussa. Tuo oli ratsastanut vasta vähän päälle vuoden, mutta Amelie ei voinut väittää toisen olevan huonokaan: Iivarin tiukassa prässissä ja osaavien hevosten kanssa Fric oli kehittynyt nopeasti. Niinkin nopeasti, että ensin puoliksi leikillään heitetty idea osallistumisesta oli lopulta muuttunut todeksi. Mutta kukapa olisi uskonut, että tallin pellehermanni Fricis Vanags olisi Calabresen mielestä ryhmänsä paras? Se pisti hieman Amelien itsetuntoa: hän oli pitkästä kokemuksestaan huolimatta jäänyt kolmikon viimeiseksi. Osansa sijoituksella oli kyllä ratsullakin, sillä Amelie ei ollut aiemmin Rubyllä ratsastanut, ja tamman legendaarinen luonteenlaatu kävi vasta tänään hänelle selväksi. Olisi pitänyt ehkä miettiä ennen extempore-ilmoittautumista susien suuhun...

Hesato oli nuoresta iästään huolimatta tanssahdellut radan rutiininomaisesti läpi. Sulkutaivutuksen kohdalla Fric oli selkeästi lähtenyt ensin asettamaan omaa lonkkaansa avotaivutukseen, mutta näppärä ori oli tarjonnut itse oikeaa liikettä jolloin ratsastajakin pääsi kärryille korjaamaan virheensä. Kehitettävää vielä oli, mutta kyllähän kieltämättä poika ja ori sopivat hyvin yhteen. Ameliella oli ollut epäilynsä poikaystävänsä taidoista cremellon kanssa siitäkin huolimatta että niin Clave kuin Iivarikin tuumasivat sen olevan sopiva jatkoratsu tasavarman Esmeraldan jälkeen. Oikeassa olivat.

15.05.2020 | Kyllä maastossa mieli lepää

Huomiota sai varsinkin ratsun ollessa joko erityisen suloinen tai komea, joten parivaljakon ratsuvalikoima, Knut ja Hesato, olivat omiaan hivelemään itsetuntoa. Amelie tunsi kuitenkin pientä katkeruutta töpöttäessään lyhytkinttuisella ponillaan uljaasti askeltavan Hesaton rinnalla. Itsehän hän oli poninsa valinnut, juu, mutta olo oli altavastaava siitäkin huolimatta että Knutin pienessä satulassa istuva tyttö oli ratsastanut valehtelematta ainakin kahdeksan kertaa pidempään kuin cremellon orin espanjalaispenkissä keikkuva Fric. Helppohan hänen oli nokka pystyssä ylpistellä, kun alla oli valmiiksi vimpan päälle koulutettu ratsu. Ratsu, jonka koulutuksessa Ameliekin oli ollut mukana, ja nyt mokoma Vanags pääsi korjaamaan työn sadon. Ei ollut reilua, ei.

"Ravataanko porteille?" Amelie kysyi ravistaakseen kitkerät ajatukset päästään. Oikeasti hän oli kyllä ylpeäkin Fricistä, ja kukapa ei tahtoisi ratsastavaa poikaystävää? Sitä paitsi, Knut oli varmasti paljon parempi kuin antoi vielä ilmi. Olihan? Ainakin sen ravi tuntui paljon lennokkaammalta ja eläväisemmältä kuin vielä talvella, tosin asiaa saattoi auttaa vierellä vauhtia kirittävä, paljon pidempijalkaisempi Hesato... Puolipilvinen kevätmaisema näytti kyllä vilistävän aivan uudella vauhdilla ohi, se oli fakta.

Takorautaisilla porteilla ratsukot siirtyivät käyntiin. Amelie rapsutti Knutin harjanjuurta ja kehui ponia vuolaasti.
"Musta se oli kyllä yhä samanlaista töpötystä kuin aina ennenkin," Fric kommentoi ravia pieni pilke silmäkulmassaan, välittämättä ansaitsemastaan pahasta katseesta.
"Olihan toi paljon isompi ravi kuin tammikuussa, häh!" Amelie älähti takaisin aavistuksen verran suivaantuneena. "Sun pitäis opetella eka kattomaan askeleita ennenku lähet kommentoimaan."
"En mä nyt mikään sokee oo, näkee sen nyt kilometrinkin päähän että Knut on töppöjalka."
"No totta kai se on ku se on poni!"
"Sanoinks että se on huono asia?"
"Vähän siltä se vaikuttaa."
Aihe meni Amelien nahan alle, sillä hän oli viime aikoina pohtinut itsekin, mikä järki Knutin pitämisessä oli. Surullinen vastaus kuului, ettei mikään. Silti ruunasta luopuminenkaan ei tullut kysymykseenkään, sillä Amelie oli jo niin korviaan myöten rakastunut siihen ettei voinut edes kuvitella myyvänsä ponia pois. Ties minne se joutuisi, vaikka takaisin ratsastuskouluun. Ei ikinä! Mutta rakas haliponi tai ei, kommentit sen kyvyttömyydestä pistivät pahasti varsinkin rivien välistä annettuna. Totuus sattui eniten.
"Sä oot vielä niin noob ratsastaja, että ei oo kyllä mitään varaa lähtee kommentoimaan mun ratsua... Ethän sä osaa edes hypätä kynää korkeempaa" Amelie paukautti takaisin. Fric puuskahti ja virnisti omahyväisesti.
"Mut osaaksä pullaponis kanssa tätä?"

Nopeammin kuin kissaakaan olisi ehtinyt sanomaan, pyysi Fric jo Hesaton laukalle. Amelie pidätteli Knutia, joka olisi tahtonut lähteä perään, ja mietti pitäisikö kieltäytyä katsomasta aivan vain kettuiluna. Onneksi hän piti kuitenkin silmänsä auki, sillä muuten olisi päivän viihdeannos jäänyt saamatta.
Okei, Fric kasasi laukkaa ihan hyvin, tosin helppohan se oli hevosella joka tiesi mitä tehdä. Mutta hän jatkoi kasaamista aina vain enemmän ja enemmän, pyysi tempoa hitaammaksi, askelta keikuttavammaksi. Yrittikö poika sitä mitä Amelie luuli? Koittiko hän oikeasti osata ratsastaa terre á terren? Hesato kyllä kykeni siihen, mutta satulanpäällisen puolesta ei kannattanut lyödä vetoa...

Fric ehti virnistämään olkansa yli voitokkaasti Amelielle ennen riemukasta tapahtumasarjaa, johon sisältyi useampi holtiton, toinen toistaan korkeampi pomppu satulassa laukan tahtiin ennen kuin teini tipahti ratsun takamuksen kautta hiekkatielle kuin kypsä luumu puusta. Oli arvattavissa, että Fric oli kuunnellut opettajaansa tarkkaan ja osasi teoriassa ratsastaa hevosen terre á terreen, muttei ollut kokenut sitä koskaan käytännössä. Muuten hän olisi osannut varautua siihen, kuinka suuri ja keinuttava tuo kaksitahtinen laukka oli. Poika olisi tajunnut siirtää jalkansa bravante-asemiin pystyäkseen tasapainottamaan oman painopisteensä pomppu-askel-pomppu-askel-liikkeeseen. Eipä ollut.

Hesato jatkoi korvat hörössä laukkaansa pitkin tietä, jättäen Fricin istumaan maahan lyötynä. Orikin oli nähtävästi sitä mieltä että kiitti tää riitti. Amelie koitti (huonosti) peitellä virnuiluaan ravatessaan pojan luokse.
"Kieltämättä, en mä pääsis pomppaamaan noin korkealle satulasta vaikka yrittäisinkin!" tyttö kommentoi naurua pidätellen. Fric irvisti takaisin, mutta hymyili silti noustessaan ylös ja pyyhkiessään puuvillaliivistä hiekkoja.
"No niin, pistäppä paremmaksi!" poika sanoi hyväntuulisesti lähtiessään hölkkäämään karanneen ratsunsa perään.
Tie haarautui mutkan jälkeen. Kovalla hiekkapinnalla ei näkynyt jälkiä: Hesato oli mennyt piennarta pitkin. Perhana. Minne se oli ehtinyt jo menemään?
"Jos mä etsin vasemmalta niin mee sä oikealle. Treffataan tässä vaikka tunnin päästä, jos ei löydy," Amelie ohjeisti ja käänsi Knutin Y-risteyksen vasempaan haaraan. Fric nyökkäsi ja lähti hölkkäämään oikealle.